Lopuksi

Muutama havainto siitä, mikä teki mahdolliseksi Inkerin kirkon uudesti syntymisen. Kolme tekijää: aktiiviset uskovat, Viron ja Suomen luterilaisen kirkon tuki ja neuvostoideologian ja –valtion vararikko.

•  Aktiivisimmat uskovaiset 1950- ja 60-luvulla olivat niitä inkeriläisiä, jotka olivat saaneet vankan kristillisen kasvatuksen ja joille usko ja kirkko muodostivat elämän vahvan perustuksen. He ylläpitivät kristillistä elämää ja noudattivat kirkollisia tapoja perheissä ja pienissä yhteisöissään. He jaksoivat taistella ja saivat aikaan oman seurakunnan Petroskoihin. Petroskoin seurakunta rohkaisi muita. Pushkinin seurakunta on osoitus siitä ja se puolestaan vahvisti yhä useampien inkeriläisten uskoa ja toivoa.
• Kun ensimmäiset seurakunnat rekisteröitiin, Viron luterilainen kirkko antoi niille merkittävää tukea, muun muassa papit, kun inkeriläisiä saarnamiehiä ei enää ollut. Suomen luterilaisen kirkon taholta tuli 1970- ja 1980-luvuilla aluksi moraalista, henkistä ja hengellistä, 1990-luvulla myös aineellista tukea kaiken muun lisäksi.
• Ateistinen neuvostovaltio ei kyennyt 70 vuodessa hävittämään kokonaan inkeriläisten kansankirkollista luterilaista ja suomalaiskansallista identiteettiä, vaikka he joutuivat nämä ominaisuutensa salaamaan vuosikymmeniä välttyäkseen ikävyyksiltä. Uskonnon ja kansallistunteen ilmaisemisen vapaus lisääntyi 1980-luvun lopulla glasnostin ja perestroikan ilmapiirissä. Samaan aikaan sosialismin vararikko alkoi tulla esille koko itäblokissa. Tämä tempaisi mukaansa myös vähemmän uskonnolliset ihmiset rekisteröimään vanhoja Inkerin seurakuntia. Vuodet 1988–1991 eivät olleet Inkerissä vain uskonnollisen vaan myös suomalaiskansallisen herätyksen aikaa. Neuvostoliiton hajoaminen johti sitten vuoden 1991 lopussa Inkerin rovastikunnan irtautumiseen Viron kirkosta ja itsenäisen Inkerin kirkon syntymiseen 1992. Tämän kirkon 20-vuotisjuhlaa vietetään ensi vuonna ja se on toisen tarinan arvoinen.