Jouko Sihvo: Inkerinsuomalaisten kirkolliset olot 400 vuoden aikana

Hyvät kuulijat. Aion kertoa lyhyesti Inkerin kirkon historiasta 1600-, 1700- ja 1800-luvulla ja vähän yksityiskohtaisemmin 1900-luvulla ja erityisesti Neuvostoliiton aikana. Sotien seurauksena Inkerin kirkko tuhottiin sekä 1600- että 1700-luvulla. Neuvostoliiton aikana tuho ei koskenut vain kirkkoa, vaan ateistinen neuvostovaltio yritti tuhota inkeriläisten uskonkin. Aina tämä nyt 400-vuotias kirkko on kuitenkin noussut uuteen elämään. Tarkoitus on lopuksi todeta, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet nykyisen Inkerin kirkon uudesti syntymiseen ja nousuun.

1600-luku

Inkerinsuomalaisten kansanryhmä muodostui 1600-luvun alkupuolella, kun Ruotsi valloitti Laatokan Karjalan, Inkerinmaan ja osan Baltiaa. Alueen väestö oli valtaosaltaan ortodoksista suomensukuista kansaa. Uskonnon takia ihmiset tunsivat olevansa lähempänä entisiä vallanpitäjiä kuin luterilaisia uusia isäntiään. Jo Stolbovan rauhan solmimisen jälkeen 1617 osa väestöstä siirtyi Venäjän puolelle. Heidän tilalleen tuli Karjalan kannakselta ja Etelä-Savosta luterilaisia suomalaisia, sillä Ruotsi houkutteli heitä sinne tietyillä eduilla. 1600-luvun puoliväliin mennessä oli olemassa jo kattava suomenkielisten luterilaisten seurakuntien verkosto kirkkoineen ja pappeineen.
Vuosien 1656–58 sota, jolloin Venäjä yritti valloittaa takaisin Ruotsille menettämänsä alueet, oli kohtalokas luterilaisille seurakunnille. Kirkot ja pappilat poltettiin, papit pakenivat tai vietiin vankina Venäjälle. Paikallinen väestö kärsi suunnattomasti sodan jaloissa ja paljon luterilaista väestöä vietiin sinne myös. Venäläisten puolella taistelleet ortodoksit pakenivat Venäjälle pelätessään ruotsalaisten kostoa. Syntyi Tverin karjalaisten yhteisö. Ruotsin ja Venäjän raja jäi ennalleen. Uusia suomalaisia siirtyi Inkerinmaalle tyhjäksi jääneille alueille, mutta vielä 1661 seurakunnissa oli vain noin kolmannes sotaa edeltävästä väkimäärästä.
Alueelle syntyneiden seurakuntien jäsenet ja papit olivat luterilaisia ja suomalaisia. Hallinnollisesti ne liitettiin aluksi Viipurin hiippakuntaan. Vuonna 1641 niistä muodostettiin oma hiippakunta. Sen johtoon perustettiin saksalaisen mallin mukaan superintendentin virka ja konsistori, joita Suomessa vastaavat piispa ja tuomiokapituli. Ne sijoitettiin Narvaan. Tunnetuin superintendentti oli Juhana Gezelius nuorempi (1680–1689), josta tuli Turun piispa. Hän johti ja hoiti tarmokkaasti 1680- luvulla Inkerinmaan seurakuntia. Erityisesti hän yritti käännyttää ortodoksisia inkerikkoja luterilaisiksi, mutta menestys oli heikko. Hänen aikanaan kiinnitettiin suurta huomiota seurakuntalaisten lukutaidon ja kristillisen tietämyksen kohentamiseen. Elettiinhän puhdasoppisuuden aikaa. Opettamisesta ja opitun kuulustelemisesta kehittyivät kylänlukuset. Suomalaiskansallinen identiteetti kytkeytyi erottamattomasti luterilaiseen uskoon ja kirkkoon. Sotien lisäksi suuret nälkävuodet 1695–97 merkitsivät nälkää ja kuolemaa inkerinsuomalaisille. Esimerkiksi Lempaalan seurakunnan jäsenistö väheni tuolloin puoleen entisestä.