Inkerin evankelis-luterilainen kirkko Venäjällä, Inkerin kirkko, täyttää 400 vuotta 2011. Ensimmäinen suomenkielinen luterilainen seurakunta perustettiin v. 1611 Lempaalaan, joka sijaitsee Karjalan kannaksella. Alue kuului tuolloin Ruotsille. Lempaalan Stekljannojessa (Maaselkä) vihittiin vuonna 2001 pieni kappeli, joka tavallaan korvaa vanhan Lempaalan kirkon. Se on nykyisin Toksovan kappeliseurakunta. Vanhan kirkon paikalla järven rannassa on muistoristi, joka on puretun kirkon alkuperäinen risti, inkerinsuomalaisten bolshevikkien veljeshauta sekä vuonna 2005 pystytetty muistomerkki kannaksen rintamalla kaatuneille suomalaisille sotilaille.

Moninaista historiaa juhlitaan mutta myös uutta herätystä odotetaan

Juhlavuonna Inkerin kirkko haluaa tehdä itseään ja historiaansa tunnetuksi niin Venäjällä kuin muuallakin maailmassa. Juhlavuosi avataan Pyhän Marian kirkossa Pietarissa tammikuun 16. pnä 2011 juhlajumalanpalveluksella.

Lauantaina heinäkuun 30. pnä on pääjuhla, joka on luonteeltaan hengellinen kesäjuhla, ja se pidetään Moloskovitsan kirkon raunioilla Länsi-Inkerissä. Moloskovitsa l. Valkea kirkko on Inkerin vanhimpia seurakuntia ja sen vuonna 1632 valkeasta kalkkikivestä rakennettu kirkko on Inkerin vanhin. Rauniot ovat ainoat 1600-luvulta peräisin olevat kirkon rauniot. Kirkko suljettiin jumalanpalveluksen aikana 1937 ja siitä tehtiin juureksien varastorakennus.

Sunnuntaina 31.7. ympäristön kirkoissa on juhlaan liittyvät jumalanpalvelukset.

Kesäkuun 11. päivänä Skuoritsan seurakunnassa on Musiikkijuhla 400-vuotisjuhlan merkeissä. Luvassa on myös muita musiikkitapahtumia.

Lisäksi juhlavuoden aikana eri seurakunnat järjestävät omia juhliaan mm. Petroskoissa, Narvassa. Nuorilla on omia tapahtumia ja vuoteen kuuluu myös näyttelyitä.  

Suomalaisia muuttaa Inkerinmaalle

 

Luterilaisuus saapui Venäjälle Moskovaan 1570-luvulla saksalaisten mukana. Venäjän luterilaisuuden toinen haara syntyi suomalaisten mukana, jotka muuttivat Inkerinmaalle, nykyisen Pietarin läänin alueelle 1580-luvulta lähtien Venäjän ja Ruotsin välisen sodan seurauksena. Stolbovan rauhan (1617) mukaan Viro ja Inkerinmaa siirtyivät Ruotsille lähes sadaksi vuodeksi ja tuona aikana suomalaisia siirtyi massoittain Viipurista ja Itä-Suomesta Inkeriin. Pietari Suuri valloitti 1703 takaisin Inkerinmaan Ruotsilta.

 

Inkeriläiset ovat siis Venäjällä asuneita suomalaisia, jotka muuttivat pääosin Inkerinmaalle 1600-luvulla. 1850-luvulla inkeriläisiä oli 72 000 ja 1917 jo 144 000. Inkerin luterilaisuudesta tuli Inkerin kansalle koti, jonka avulla se säilytti myös äidinkielensä. Kirkko järjesti suomenkielen opetusta seurakunnissa jo 1680-luvulta lähtien. Sittemmin kansakouluja oli Inkerinmaalla 300.

 

Luterilainen kirkko oli inkeriläisille merkittävämpi yhteisö kuin konsanaan Suomessa. Suomalaiskylät, joita oli parhaimmillaan 800, elivät omaa elämäänsä venäläisen ja ortodoksisen asutuksen keskellä. Inkerin kansa tuskin olisi säilyttänyt kansallisuuttaan, kieltään ja kulttuuriaan ilman kirkkoaan.

Kasvu, kukoistus ja tuho

 

1600-luvun alkupuolella Inkerinmaalle perustettiin useita seurakuntia, kuten Toksova 1628, Keltto 1628, Skuoritsa 1624, Kattila, Soikkola ja Novalkka 1620-luvulla. Niille perustettiin oma hiippakunta 1641. Vuonna 1655 seurakuntia oli 58, kirkkorakennuksia 36.

 

Inkerin kirkon kukoistusaikaa oli varsinaisesti 1800-luku. Lyhyt kukoistusaika osui myös 1920- luvulle, jolloin Lenin vallankumouksen ja joidenkin vaikeiden vuosien jälkeen löysäsi kirkollista politiikkaa. Se herätti suuria toiveita siitä, että Inkerin kirkko saa kasvaa ja laajeta.

 

Stalinin aikana alkoi kirkollinen ja kansallinen politiikka muuttua tiukemmaksi. Taitevuotena voidaan pitää vuotta 1927. Silloin mm. otettiin käyttöön laki, jonka mukaan seurakuntaa juridisena henkilönä ei ollut enää olemassa. Tilalle tulivat 20-henkiset dvatsatkat, joihin yritettiin soluttaa henkilöitä, jotka olivat tottelevaisia ja myötäilivät vallanpitäjiä.

 

Niihin aikoihin asetettiin myös sellaisia veroja, että seurakunnat kuolivat verotaakan alle. Lakkautettujen seurakuntien kirkkorakennukset muutettiin elokuvateattereiksi, kerhotaloiksi, varastoiksi, asuntoloiksi, tehtaiksi, urheiluhalleiksi, uimahalliksi, autokorjaamoksi, jne. Osa raunioitui ja rappeutui käyttökelvottomiksi. Suomalaiset papit karkotettiin ja inkeriläiset papit lähetettiin pakkotyöleireile joissa useimpien kohtalona oli kuolema. Vuonna 1938 Inkerin kirkko oli lakannut olemasta.

 

1930-luku oli pahin vaihe, jolloin alkoivat karkotukset, pidätykset ja teloitukset. Erityisesti Pohjois- ja Länsi-Inkeri kärsivät niistä. Vuosina 1929 – 1931 siirrettiin 18 000 henkilöä, II karkotusaallon 1935-1936 myötä 27 000 inkeriläistä. Vuosien 1929 – 1938 aikana siirrettiin tai vangittiin noin 60 000 inkerinsuomalaista.

 

Vuonna 1941 Leningradissa oli vielä jäljellä noin 30 000 inkeriläistä, jotka jäivät Leningradin piirityksen motteihin. Arviolta puolet heistä sortui kurjiin oloihin ja 10 000 määrättiin evakuoitavaksi ja heidät kuljetettiin 23.-28.3.1942 ” Elämän tietä” eli Laatokka-järven jäätä pitkin Siperiaan. Kun lasketaan II maailmansodan aikana Suomeen lähetetyt ja sieltä takaisin palanneet 55 000 inkeriläistä, jotka myös siroteltiin eri puolille Neuvostoliittoa, karkotettujen inkeriläisten luku nousee yli 120 000:teen. Vuosisatoja idän ja lännen taistelutantereena ollut Inkerinmaa oli toisen maailmansodan jälkeen tyhjentynyt inkeriläisistä ja suomensukuisista, runneltu ja monin paikoin poltettu maa. Inkerinmaata siinä merkityksessä ei enää ollut.

Kirkko nousee tuhkasta ja raunioista

 

Stalinin kuoleman (1953) jälkeen alkoi inkeriläisten paluu Siperiasta ja muilta Neuvostoliiton alueilta. Olojen vapaudutta 20 vuoden vankileiriltä selvisivät hengissä pastori Paavo Haimi ja seurakunnanhoitaja Juhani Vaasseli, jotka tulivat Petroskoihin. He kiersivät ympäri Inkeriä ja julistivat Sanaa, kastoivat ja hautasivat. Elettiin hengellisten isien aikaa (1953-1963) ja heidän kuoltuaan alkoi hengellisten äitien aika. Heitä oli kymmenkunta, mm. Maria Kajava, Katri Kukkonen, Ida Kyllästen ja Maija Mehiläinen. Seurakuntalaiset kokoontuivat vangitsemisuhasta huolimatta maallikkojen johdolla yksityiskodeissa ja hautausmailla.

 

Inkeriläiset olivat kokoontuneet Viron rajalla olevassa Petserissä jo 1950-luvulla ja Narvassa 1961 alkaen. Petroskoihin Karjalaan saatiin rekisteröityä ensimmäinen inkeriläisten seurakunta vuonna 1970 ja varsinaisesti Inkerinmaalle Pushkiniin 1977. Seurakunnat kuuluivat Viron kirkkoon. Pushkinin seurakunnassa kasvoivat Arvo Survo, josta tuli Inkerin kansan herättäjä, ja Aarre Kuukauppi, josta tuli nykyisen Inkerin kirkon ensimmäinen inkeriläinen piispa vuonna 1996.

 

Ortodoksikirkon 1000-vuotisjuhla oli käännekohta uskonnollisille yhteisöille Venäjällä. Tuolloin kommunistipuoleen pääsihteeri osallistui juhlaan, mikä oli merkkinä kansalle, että nyt voi mennä kirkkoon. Kupanitsan kirkko saatiin takaisin samana vuonna 1988, ja se laukaisi prosessin, jollaista ei osattu aavistaa. Se johti Inkerin kirkon uudestisyntymiseen tapahtumien edetessä odottamatonta vauhtia. Vanhoja suuria seurakuntia rekisteröitiin uudelleen; Keltto 1989, Toksova, Skuoritsa, Narvusi-Kosemkina, Hatsina ja Pietarin Pyhän Marian kirkko 1990. Vuonna 1991 rekisteröityjä seurakuntia oli jo 16. Alkoi huima kirkkojen jälleenrakennusvaihe.

 

Nykyisin Inkerin kirkolla on yli 80 seurakuntaa, joita on entisen Inkerin maan lisäksi kaukana Siperiassa, pohjoisessa Muurmanskissa ja viimeisin eteläisessä Pohjois-Ossetian Vladikavkasissa vuonna 2009 rekisteröity seurakunta. Ne ovat syntyneet yleensä siellä olleiden inkeriläisten aloitteesta. Lisäksi Inkerin kirkon seurakuntia on sukukansojen keskuudessa Marinmaalla ja marien parissa Baskiriassa, Mordvassa, Udmurtiassa ja Komissa. Seurakunta löytyy myös Tatarstanista ja Tshuvassiasta.

Kohti tulevaisuutta

 

Inkerin kirkko on jälleen taitekohdassa. Kirkkoja on rakennettu, inkeriläisiä on tuhatmäärin muuttanut Suomeen, seurakuntia on perustettu pitkin venäjää. Kirkko onkin nykyisin virallisesti venäjänkielinen suomen kielen jäädessä jo vähemmistökieleksi muutamien muiden kieliryhmien kanssa. Toiminnallisesti ja hallinnollisesti Inkerin kirkko on jo itsenäinen. Teologinen instituutti on kouluttanut työntekijöitä kirkolle, ja nyt kun se elokuussa 2010 sai koulutuslisenssin viideksi vuodeksi eteenpäin, koulutusta voidaan tehostaa ja suunnitella entistä paremmin. Mutta taloudellisesti Inkerin kirkko ei tule vielä toimeen omillaan. Venäjällä ei tunneta kirkollisveroa, eikä kirkko saa harrastaa liiketoimintaa. Seurakuntien talous onkin usein ulkomaisen avun, lähinnä suomalaisen ystävyysseurakuntatyön varassa.

 

Kuitenkin hengellinen työ on tärkeintä. Raamattuopetusta tarvitaan, sillä raamatun opetuksen kautta kirkko kasvaa ja vahvistuu. Inkerin kirkko haluaa tehdä monipuolista ja kaikki ikäryhmät kattavaa ulospäin suuntautuvaa seurakuntatyötä. Venäjällä on avoin tilanne. Ihmiset kaipaavat ja etsivät ja kirkon tehtävä on viedä rakkautta ja välittämistä sekä apua ihmisille.

 

Inkerin kirkko ei ole koskaan ollut valtaa pitävässä asemassa, vaan aina palvelemassa ihmisiä. – Historian tapahtumat ovat tuoneet mukanaan luottamuksen Jumalaan, eikä sen keskuudessa nouse sellaisia kysymyksiä, mistä viime aikoina on keskusteltu muualla luterilaisessa maailmassa, toteaa piispa Aarre Kuukauppi. – Monella tavalla rikkaan, mutta vaikean ja raskaita vainoja kokeneen historiansa vuoksi Inkerin luterilainen kirkko eroaa teologiassaan ja tietyissä eettisissä ratkaisuissaan läntisistä sisarkirkoistaan.

 

Tuulikki Vilhunen

Lähteet:

Pekka Nevalainen – Hannes Sihvo: Inkeri – Historia, kansa, kulttuuri, SKS1992

Juha Väliaho: Volgan ja Uralin välillä, SLS 2004

Arvo Survo: Puskinin seurakunta 30 vuotta, 2007