PIETARIN PYHÄN MARIAN SEURAKUNNAN HISTORIAA
Tsaari Pietari myönsi 1702 Venäjän luterilaisille vapaan uskonnonharjoituksen. Pietarissa aloitti heti kaupungin perustamisvuonna 1703 toimintansa evankelis-luterilainen ruotsalais-suomalainen seurakunta. Keisarinna Anna lahjoitti sille 1733 tontin, jolle valmistui puinen Pyhän Annan kirkko.
Seurakunta jakautui 1745. Suomalaiset rakensivat Bolshaja Konjushennajalle Pyhän Marian kirkon, joka vihittiin joulukuussa 1805. Kirkon suunnitteli arkkitehti Paulsson ja se nimettiin leskikeisarinna Maria Feodorovnan mukaan. Kun Suomesta tuli 1809 osa Venäjää, seurakunta oli juridisesti ja hallinnollisesti venäläinen uskonnollinen yhteisö. Papit tulivat kuitenkin Suomesta, samoin monien uskonnollisten liikkeiden vaikutus. Parhaimmillaan 1890-luvun alussa kirjoilla oli yli 17 000 henkeä. Kirkossa oli 2400 istumapaikkaa.
Lasten auttaminen tärkeää
Vuosina 1842-44 rakennettiin viereiselle tontille kirkkokartano. Rakennuksessa toimi 1860-luvulta tyttöjen orpokoti. Diakoniatyötä tehtiin suurkaupungin vaikeissa oloissa paljon.
Sunnuntaikouluja, joissa nuorille opetettiin uskontoa ja äidinkieltä, pidettiin 1820-luvulta lähtien. Ensimmäiset kirkkokoulut perustettiin 1840-luvulla. Vuosina 1846-58 Pyhän Marian kirkkokoulua johti Uno Cygnaeus. V. 1905 perustettu Pietarin Suomalainen yhteiskoulu oli taloudellisesti seurakunnan vastuulla.
Pyhässä Mariassa oli enimmillään neljä pappia. Tunnettuja kirkkoherroja ovat olleet Carl Sirén, Adolf Hakkarainen, Juho Saarinen ja Selim Jalmar Laurikkala. Vuonna 1879 urkuriksi ja kuoronjohtajaksi tullut Mooses Putro muokkasi saksalaisvaikutteisen kirkkokäsikirjan suomalaisille sopivaksi. Hän katosi virkamatkalla vuonna 1919.
Suurten muutosten vuosikymmenet
Lokakuun vallankumous 1917 muutti kirkon elämän. Neuvosto-Venäjä otti seurakuntien omaisuuden haltuunsa. Pyhän Marian seurakunta sai aluksi pitää kirkkotilansa. Rakennus kärsi pakkastalvina 1919-20, kun seurakunnalla ei ollut varaa lämmittää sitä. Suomalaisten ja inkeriläisten tuella se saatiin kuitenkin vielä korjatuksi. Leningradiksi muuttuneen kaupungin kulttiasiain virasto teetti kirkossa tarkastuksia etsien syitä sen sulkemiseen.
V. 1931 seurakunnassa pidettiin vielä viisi rippikoulua, joissa kävi 800 henkeä. Tilanne vaikeutui pian, ja huhtikuussa 1937 Laurikkala karkotettiin lopullisesti Suomeen. Kirkko sulki ovensa kesällä 1938. Taide-esineet sai haltuunsa Eremitaasin museo. Kirkko muutettiin kolmikerroksiseksi asuntolaksi, jonka alakerrassa oli luutavarasto. Vuodesta 1970 talossa oli luontonäyttely.
Kirkko herää eloon
Perestroikan ilmapiirissä Inkerin luterilaiset seurakunnat alkoivat elpyä. Myös Pyhän Marian seurakunta perustettiin uudelleen vuonna 1990. Ensin jumalanpalveluksia pidettiin kirkon rapuilla. Vähitellen yläkerrasta saatiin tiloja kirkon käyttöön ja alakerran salissa alettiin pitää jumalanpalveluksia.
Seurakunta sai huonokuntoisen kirkon takaisin 1995. Sitä alettiin kunnostaa Kirkon Ulkomaanavun aloitteesta suomalaisten seurakuntien tuella ja Pietarin museoviraston valvonnassa.
Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä tuki hanketta ystävyysseurakuntana alusta asti. Kun rakentaminen alkoi, tukijoita tuli lisää. Varainhankinnan tueksi koottiin neuvottelukunta puheenjohtajanaan piispa Voitto Huotari. Tavoite 20 miljoonaa markkaa saatiin kokoon ja rakennustyöt toteutettiin 1999-2002.
Perustusten lahot puut korvattiin betonilla, katto ja ikkunat uusittiin ja kerrosten välikatot purettiin. Alakertaan rakennettiin krypta ja keittiötilat. Uuden alttaritaulun maalasi Albert Stepanov. Maria-aiheiset liturgiset tekstiilit suunnitteli Päikki Priha. Neljä värisarjaa ovat Helsingin, Espoon, Turun ja Tampereen seurakuntayhtymien lahjoja. Kirkonkellot lahjoitti Herättäjä-Yhdistys.
Kirkon vihkiäisissä toukokuussa 2002 paikalla olivat mm. Suomen Tasavallan presidentti Tarja Halonen, Pietarin kuvernööri Vladimir Jakovlev ja arkkipiispa Jukka Paarma. Vihkimisen suoritti piispa Aarre Kuukauppi. Häntä avustivat mm. Inkerin kirkon emerituspiispa Leino Hassinen ja rakennusajan vt. kirkkoherrana toiminut Kosti Laitinen.
Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi (Joh. 1. 4:10).